Yhteisten kokemusten jälkeen sua rakkaampaa löytäisi en


25.05.2009 syntyi setäni talliin tähtipäinen suomenhevosvarsa. Isäni oli silloin paikalla, vaikkei varsomista nähnytkään. Muistan aina sen aamun, kun olin lähdössä kouluun. Viimeisiä päiviä vietiin ennen kesälomaa ja ala-asteen päättymistä. Olin vielä kotona, juuri laittamassa kenkiä jalkaan, kun isältäni tuli tekstiviesti. En tasan tarkkaan muista mitä siinä luki,  "tänä aamuna löytyi varsa karsinasta" tai jotain sinnepäin. En meinannut pysyä housuissani, vastasin, että "ala laittaa kuvaa" ja kohta sieltä tulikin kännykkäkuva pienestä, ylisuloisesta varsasta. Silloin en vielä tiennyt, ostaisimmeko varsan vai emme, koska ainoana mahdollisuutena pidimme tammaa. En tiedä, pitivätkö setä ja isä minua tahallaan jännityksessä, iskä sanoi vain, että eläinlääkäri on tulossa katsomaan että kaikki on niinkuin pitääkin. Iltapäivällä tuli vahvistus, varsa oli tamma ja kaikki hyvin!


Näin itse Sandran ensimmäisen kerran muistaakseni neljän päivän ikäisenä. Silloin tehtiin myös Sandrasta ja sen emästä kauppakirjat. Siitä alkoi meidän yhteinen taival, joka jatkuu vielä tänäkin päivänä. Nimen keksiminen olikin ihan kauheaa. Tai no, en nyt kauheasta tiedä, mutta vaikeaa. En millään osannut päättää minkä nimen haluaisin hevoselleni. Mieti, mieti, mieti... Eri vaihtoehtoja paperille kasaantui lukemattomia määriä, mutta mikään ei tuntunut hyvältä. Alkoi jo tulla pieni hätä, kun Hippokseen piti ilmoittaa nimi, eikä meillä vieläkään ollut sitä. Yhtenä iltana lamppu syttyi, Sandra olisi ihan kelpo nimi! Siihen liitettiin vielä emän lempinimi ja niin varsasta tuli Seran Sandra. Se hyväksyttiin Hippoksessa, joten se oli sitten siinä (hommasta viisastuneena olen nyt jo kehitellyt tulevalle varsalle vaihtoehtoja vihkoon...).

Muutimme sinä (v. 2009) samana kesänä Ilomantsiin, samalle paikalle, missä vanhempani asuvat tällä hetkellä. Varsan kanssa tuli touhuttua koko se kesä, ei paljoa muuta kyllä ehtinyt tehdäkään. Sandrasta ja minusta tuli erottamattomat, saatoin makoilla laitumella varsa vieressäni. Se seurasi minua paikasta A paikkaan B, eikä olisi millään halunnut kestää lankojen sisäpuolella. Aina, kun lähdin laitumelta pois, tuo riiviö tuli perästä. Silloin piti kyllä useamman kerran laskea kymmeneen, eihän se nyt muuten olisi haitannut, mutta kun aitaa piti joka kerta korjata... :-D

Sandra on alusta asti ollut tosi helppo opettaa, hommaa ehkä auttoi se, että putte luotti minuun niin paljon. Eka kesä meni ihan vaan perusjuttuja harjoitellessa, jalkojen nostaminen, talutuksessa kulkeminen, loimitukset, kopitukset, kiinni oleminen jne... 2010 opetettiin Sandra valjaisiin ja keväällä käytiin ekan kerran varsanäyttelyssä. Siellä Sandra käyttäytyi yllättävän hyvin, sillä oli seuralaisena meidän vanha lämppäritamma. Palkinnoksi tuli III+, eli ei nyt mikään paras, mutta välttävä meille.


En nyt tiedä mitä kaikkea kirjoittaisin meidän taipaleesta. Alku oli tietysti uusien asioiden opettelua aika pitkälle, 2011 vuonna opetettiin Sandra kärryjen eteen ja se onkin alusta asti tykännyt siitä hommasta! Pellolla harjoiteltiin auton ja traktorin ohitusta, että saatiin varmuutta, ennen tielle menemistä. Tällä hetkellä putte on 99% liikennevarma, se ei kyllä ole koskaan ollut mikään säikky eläjä. Pikemminkin utelias, kaikkea pitää maistaa, jos vaikka olisi syötävää... 2011 keväällä käytiin myös toisessa varsanäyttelyssä, olisikohan sieltäki tullut III+ palkinto.

Opetin itse myös ratsastuksen alkutaipaleita Sandralle. Se tapahtui 2012 keväällä ja sekin oli yllättävän helppoa. Ei mitään vastusteluja tai muutakaan, ihan kuin olisi aina tehnyt sitä hommaa! Heinäkuussa 2012 Sandra meni ratsuttajalle Kiteelle, jossa se oppi mm. laukat.


Elokuun 2012 alussa Sandra muutti Koivikolle, hieman isompaan talliin, missä se oli aiemmin ollut. Ja kyllä huomasi hevosessa eron, Sandra stressasi ihan kamalasti eikä vaikuttanut onnelliselta... Ratsastelin jonkin verran kentällä ja maastossa sekä ajoin kärryillä, sen verran siis, mikä on tuon ikäiselle sopivaa. Putte oli siis tällöin n. 3,5 vuotias. Hieman myöhemmin syksyllä aloin miettiä tamman myymistä, halusin itse päästä kehittymään ja edistymään, joka ei nuoren kanssa olisi mahdollista. Meillä ei ollut varaa pitää kahta hevosta, joten tein raskaan päätöksen ja laitoin kasvattimme myyntiin. Kiinnostuneita oli jonkin verran, mutta päätin loppujen lopuksi antaa tämän Joensuulaiselle välittäjälle vaihdossa. Sieltä ostimme tilalle puoliveritamma Gegan, mutta se onkin jo ihan toinen tarina...

Aikaa meni ja kaipasin Sandraa. Gegan kintereen murtuman myötä myös unelmat kilpailemisesta ja tavoitteellisesta ratsastuksesta kaikkosivat. Tietyllä tavalla tiesin tehneeni oikean päätöksen luopuessani Sandrasta, mutta toisaalta välillä mietin, että saisinpa sen takaisin.

Alkuvuodesta 2014 huomasin Hippoksessa omistajan vaihtuneen. Tiedustelin sieltä uuden omistajan yhteystietoja ja sainkin ne. Otin silloiseen omistajaan yhteyttä ja hän vastasikin aika nopeasti viestiini. Soittelimme ja olin pakahtua onnesta, tiesin, että Sandralla oli kaikki hyvin ja voisin mennä katsomaan sitä milloin vain! Helmikuussa silloinen omistaja kysyi, haluaisinko Sandran ylläpitoon muutamaksi kuukaudeksi. Pakkohan asiasta oli vanhemmilleni mainita ja he suostuivatkin aika nopeasti. Selvästi heilläkin oli ollut puttea ikävä.

Maaliskuun 2014 puolenvälin tienoilla Sandra sitten muutti meille. Koska matka silloiselle kotitallille oli niin pitkä, sovimme Valtimolle tapaamisen, jossa vaihdettaisiin Sandra meidän koppiin. Muistan, kun avasin trailerin pienen oven. Vaimea hörinä ja minulta meinasi päästä itku. Siinä se oli, Sandra. Elävänä ja hyvinvoivana.



Kun ajoimme kotipihaan Ilomantsiin ja otimme puten ulos traikusta, se selkeästi tunnisti paikan. Haisteli hieman ilmaa ja suuntasimme kohti tarhaa. Siinä samassa tarhassa se oli varsanakin ulkoillut. Kun päästin sen kaverien seuraksi aidan sisäpuolelle, Sandra meni suoraan heinäkasalle eikä edes välittänyt uusista kavereista. Putte oli kuin kotonaan ja kotiinhan se oli tullutkin.

Jossain alitajunnassa tuolloin nakutti, että nyt ei pidä laskea tästä hevosesta irti ja olin tavallaan varma, että se jäisi meille. En tietenkään ihan täysin, eihän se minun omani olisi enkä silloin vielä tiennyt, että ostomahdollisuus olisi. Puten piti olla meillä vain juhannukseen, eikä yhtään sen pidempään. Toisaalta harmitti ajatus, että joutuisin taas luopumaan siitä, mutta päätin nauttia edes siitä vähästä ajasta, minkä voisin sen kanssa viettää.

Ratsastin, ajoin kärryillä ja Sandra oli sama vanha itsensä. Ei paljoa kyllä tarvinnut miettiä, kun ekan kerran hyppäsin "vieraan" hevosen selkään. Se tuntui niin omalta ja tosi hyvältä!

Lähempänä kesää silloinen omistaja kysyi, olisiko minulla mielenkiintoa ostaa Sandra takaisin. Hän myisi sen, jos vaan meillä olisi mahdollisuus ostaa. Tai jos ei meillä, sille etsittäisiin uusi koti. Silloin tuli kyynel silmään pelkästä ajatuksesta, meillä oli jo kaksi omaa hevosta ennestään. Puhuin vanhemmilleni ja päätimme, että tarjottelisimme Gegaa uuteen kotiin, jossa se pääsisi toimittamaan samaa virkaa kuin meilläkin. Kaikki meni parhain päin. Juhannuksena 2014 kirjoitimme nimet papereihin ja sain Sandran itselleni. ♥















Siinä se on pian kaksi vuotta hujahtanut taas. Paljon kokemuksia on jäänyt taakse ja toivottavasti vielä enemmän on edessä! Nuo ylläolevat kuvat ovat meidän "uudelta" yhteiseltä taipaleelta alkuajoista tähän päivään. Ei mitään ihmeellistä olla tehty, muutaman kerran käyty tunneilla ja kisoissa, muuten harrastettu lähinnä kotona. Eikä ole kyllä valittamista, tuon hevosen kanssa mikä vaan homma tuntuu hyvältä. 

Koskaan ei tiedä, mitä matkan varrella tulee sattumaan, mutta olen päättänyt etten enää luovu Sandrasta, ellei ole pakko. Se on juuri täydellinen hevonen minulle, olemme kasvaneet yhdessä ja Sandra on minulle sellainen hevonen, jonka jokainen hevosihminen kohtaa vain kerran elämässään. Eihän se mikään kedon kaunein kukkanen ole ja on silläkin niitä omia "ongelmia", mutta silti, rakastan sitä niin paljon. Tunnearvoa on ihan älyttömästi ja olen niin onnellinen, että sain sen takaisin! Ehkä joku kohtalo meidät saattoi jälleen yhteen, tai jotakin sellaista...

Varsahomma pyöri päässäni jo silloin, kun Sandra itse oli nuori. Mietin aina, miten jossain vaiheessa astuttaisin sen. Vaikkei se rakenteeltaan ole mikään hirveän hieno, niin se on luonteeltaan tosi fiksu ja rauhallinen - juuri sellainen kuin suomenhevosen mielestäni kuuluukin olla! Toivottavasti meille tulee varsankin kanssa pitkä yhteinen taival, aion nimittäin pitää senkin, jos vaan millään pystyn! Ollaankin joskus Henrin kanssa naurettu, kun muisteltiin meidän suhteen alkuaikoja. Henri näki silloin unta, jossa meillä oli oma talo jossain korvessa ja miulla oli ainakin viisi hevosta. Enneuni siis?! :-D

Toivottavasti muistin nyt kirjoittaa kaiken mitä ajattelinkin.

Seran Sandra, pieni suuri elämäni hevonen ♥


Kommentit

  1. Teidän tarina on kyllä niin loistava, kohtalolla on selvästi ollut näppinsä pelissä sillätavalla positiivisessa mielessä! Itseäni ajatus omasta suomenhevosesta houkuttelee niin vietävästi, ettei välillä tiedä miten päin tässä pitäisi olla. Varsinkin kun varsasta asti saisi kasvattaa niin se olisi jotain uskomattoman hienoa.. Jospa minullekin vielä jonakin päivänä saapuu oma, suurella sydämellä varustettu suomenhevonen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo oon itekin sitä mieltä että kohtalo puuttui tähän!! :) ja olen kiitollinen kaikille, ketkä mahdollistivat Sandran takaisin ostamisen... ♡
      Voi vitsi, toivottavasti joskus sinullakin onnistaa ja saat oman karvakasan! :-)

      Poista
  2. Anonyymi6/2/16

    Aivan ihana teksti<3

    VastaaPoista

Lähetä kommentti